Joskus siinä käy niin, että on pakko seurata sydäntään. Ja niin mä tein. Ostin hevosen. Hullua sinänsä, koska se päätös oli lopulta niin äärettömän helppo, vaikka olin vasta aloittanut prosessin ajatustasolla. Toki liityin jos jonkinmoisiin face-ryhmiin, mutta lähdin niistä yhtä nopeasti poiskin.

Murphyn laki kun tunnetusti iskee meikäläisen kohdalla enemmänkin poikkeuksetta, niin olihan tämäkin prosessi tarinan arvoinen. 

Aloitetaan siitä, että tiedän pari erittäin vahvaa hevosnaista. Helppoa sinänsä, voin kysyä suoraan neuvoa. Valosaaren Mari oli yksi ja Palanderin Riina-Maija toinen. Mari kyseli speksit ja lohdutti, että ”kyllä sulle vielä oma heppa löytyy”. Riinikseltä kyselin ruoka-asioista ja muistan yhden lauseen todella elävästi. ”Anna ammattilaisen auttaa sua hevosen hankinnassa, koska saattaa olla, että edullinen harrastehevonen tulee pitkällä juoksulla todella kalliiksi.” Noh. Minttuhan meinas iskee kädet kyllä ensimmäisellä yrityksellä totaalisesti syvään paskaan.

Meinasin siis ostaa epämääräisesti Suomeen tuodun kouluttamattoman hevosen, joka oli kahden ihmisen erohelvetin keskellä toimivana kiistakapulana. Ihan kuule nimeä vaille valmis paketti, johon oli juuri vetämässä omaa puumerkkiä. Onneksi uskon siihen, että kaikella on tarkoitus. Mun hyvä ystäväni Outi toimi tulkkina tilanteessa, ja hänen löydöstensä ansiosta Minttu välttyi todennäköisesti yhdeltä elämänsä suurimmalta virheeltä. Sinänsä hirveä tilanne, koska mä meen niin tunteet edellä ja itkin tämän ihanan syyttömän kaverin kohtaloa. 

Tästä sopasta selviydyttyäni mulle avautui minun hevosteluideni kannalta ”lottovoitto”. Mähän olin ostamassa hevosta aikalailla siitä syystä, että mä en halunnut ottaa riskiä että eläin johon minä kiinnyin, myytäisiinkin nenäni alta pois. Mulle vuokrausta tai ylläpitoa varmempaa oli ostaa hevonen omaksi. Mä suhtaudun hevoseen kuin omaan lemmikkiin eli perheenjäseneeni, joten mun vaakakupissa painaa ihan muut asiat.

Sitten kun mietitään mun hevosmiestaitoja, jotka ovat lähestulkoon olemattomat ainakin selästä käsin, niin mä tartten ”partnerin”. Partnerin joka kouluttaa, ratsuttaa, ja pitää hevosesta huolen kuin omastaan eli samalla kouluttaa minua. Näin mulle kävi. Hevosen myi mulle omistaja, jolle ei ole tärkeää omistaa itse hevonen, mutta hän haluaa harrastaa laadukkaasti. Ihan paras diili! Voitte kuvitella kuinka meikäläinen pääsee kehittymään poitsun kanssa, koska hepan oma kehitys kulkee hyvän ratsastajan sekä huikeiden valmentajien avulla. Meitsi pääsee räpeltään huipussa opissa eikä tartte pelätä että mä ryssin hevosen heti alkuunsa. 

Kaikki hyvin tähän saakka, olen ollut ihan täpinöissä oleva hevostelija, joka ei muusta juuri puhuiskaan kun tästä aikuisiällä otetusta isosta harppauksesta. Mullon niin ihana jengi ympärillä ja hevosella koti jossa viihtyy. Nyt saa nauttia. Ja hei. Hyvin päättyi myös ensimmäisen hevosen tarina. Se sai oman hyvän harrastaja-perheen. Parasta!