Pikkuveljeni ”kehari”, elinikäennusteita vahvempi

Mä olin 9 vuotias kun mulle syntyi pikkuveli. Muistan vaan odottaneeni niin innoissaan että minäkin saan kauan kaipaamani sisaruksen. Minun pikkuveljeni. Kaikilla kavereilla oli, mun parhaalla ystävällä isoveli, mutta osasin toki ajatella ettei äitistä ihmeidentekijäksi olisi eli minulle kyllä lankeisi se isosiskon rooli.

En muista olisinko miettinyt kumpi tulee, pikkusisko vaiko pikkuveli, mutta sen mä muistan kuinka mä sitä niin odotin. Mä en osannut hahmottaa sitä että meillä olisi eri isä, joten ulkonäöllisesti hänestä ei tulisi tummaa ja afrohiuksista. Muistan vaan odottaneeni että nyt munkin puolelle syntyy samanlainen. Joku joka ei välitä mun erilaisuudesta.

Mä en muista Ipon syntymästä mitään ihmeellistä. Muistan kuinka sain vauvaa pitää niin paljon kun halusin, äiti ei ollut yhtään estelemässä. Kauhea kiire tuli koulusta kotiin pikkuveljen luo, enhän mä koskaan ollut aiemmin vauvoja hoitanut tai pidellyt.

Jossain vaiheessa kaikki muuttui semmoiseksi suhmuraksi että äiti ja pikkuveli oli tosi paljon pois. Tiesin että pikkuveli on kipeä ja äidin pitää olla veljen luona. Mä olin tosi paljon mun mummun ja papan luona Mäntässä, ja sehän ei mua missään nimessä haitannut koska se oli mun lempipaikka koko maailmassa. Siellä mulla oli kavereita ja isovanhempien jakamaton huomio eikä vähäisimpänä, mummun tekemä suklaakakku.

Mä tiesin ettei kaikki ole hyvin ja tiesin että mun äiti oli kokoajan tosi surullinen. Surullinen pikkuveljen vuoksi ja samalla surullinen että ei ollut sanomassa mulle itse iltarukouksia. Muistan joitain hetkiä kun tulin vaikka koulusta kotiin niin mulla oli sängyn alla Barbie ja sille tavaroita odottamassa. Äiti jäi istumaan mun Minni ja Mikki Hiiri päiväpeiton päälle katsomaan kun avasin ja leikin niiden kanssa.

Mun kesät meni silti samalla lailla. Olin joko Losissa mun isän ja Gramsin luona tai sitten olin osan aikaa mummulassa. Mun arki pyöri ihan samalla tavalla kuin aiemmin, enkä mä muista että äiti olisi ollut mitenkään ”liikaa” pois.

Mä pääsin kerran leirille jossa oli muitakin sisaruksia joilla oli kehitysvammainen sisko tai veli. Muistan sen kuin eilisen koska silloin mulle sanoi leiriohjaaja että ”olette onnekkaita jos sisaruksenne elävät 4-vuotiaaksi saakka.” Se oli mulle pakokauhun paikka. ”Äiti! Kuoleeko Ipo?!?!” Ja se ettei äiti osannut sanoa kuoleeko vai ei oli mulle musertavaa. Mun maailman rakkain pikkuveljeni. Me ollaan erilaisia molemmat, ja mä ymmärrän sitä puhumatonta kieltä mitä hän puhuu ja hän ymmärtää mua. Ei multa voida viedä pois maailman tärkeintä ihmistä mun elämästä. Ei voida!

Mä olen joutunut tappeluihin koulussa kun pikkuveljeä on haukuttu. En tänä päivänäkään siedä sanaa ”kehari”, ”vajakki” tai jos joku viittaa tekemisiään ”vammasiksi”. Ihan sama kuinka mua on haukuttu nekruksi, mun veljeni puolesta olin valmis potkittavaksi.

Kuolemanpelko on ollut läsnä meidän pikkuperheen elämässä jo vuodesta 1989. Meillä on ollut lukuisia keuhkokuumeita, epilepsiakohtauksia, pakkonukutuksia. Mutta se mikä meillä on ollut vielä enemmän läsnä kuin tämä menettämisen pelko, on rakkaus.

Siispä mä onnittelen sinua, mun maailman rakkain pikkuveljeni. Täytät huomenna 29 vuotta. On mieletöntä jakaa tätä elämää sun kanssa vielä yhä ja edelleen. En voi sanoiksi pukea kuinka kiitollinen olen sinusta ja sanattomasta tuesta. Älkää kukaan yrittäkö ennustaa elämää ja sen pituutta. Se ei ole meidän käsissä. <3

P.S. Hei KIIIIIIIIITOS!!! Te annoitte mulle niin paljon ehdokkuusääniä että pääsin kisaan mukaan! Nyt se kisa vasta alkaa, eli jos koet että olisin ansainnut vuoden tulokas tittelin Inspiration Blog Awardseissa niin olisin enemmän kuin kiitollinen jos vielä käyt heittämässä äänen jos toisenkin eetteriin.