Perusasioiden äärelle

Takaisin kirjoittamisen maailmaan, uusien sivujen ja tietynlaisen uudenlaisen itsenäistymisen myötä. Mikään aiemmin ollut tai aiemmin koettu ei tunnu enää läheiseltä ja elän jollain tapaa jossain usvassa. Voisin tituleerata sitä painajaiseksi, mutta oikeastaan mulla on kaikki hyvin. Nyt. Paljon on tapahtunut, jostain osa saattaa olla lukenut iltapäivälehtien lööpeistä, mutta mitä tulee mun pikkuveljeeni, kerron kyllä omin sanoin tapahtuneesta, ajatuksista ja sitten sellaisessa tilanteessa kuin se itselle tuntuu hyvältä.

Meillä elellään kahden kouluikäisen arkea. Kahden lapsen, koska mun parikymppinen tytär asuu jo itsenäisesti omillaan eikä välivuotenaan tarvitse äidin kaitsemista. Äiti kyllä varmaan tarvisi enemmän hänen auttavia apukäsiään, mutta olen todella onnellinen itsenäisestä vaiheesta ja siitä omasta hyvästä kypsymisestä jota esikoiseni on viime kuukaudet tehnyt. Eikä hän nyt niin kovin kaukana ole. Sama työpaikka ja vajaa kilometri minusta. Ei sentään mikään itkun asia.

Koulunkäynti esikoululaisen ja kahdeksasluokkalaisen kanssa kotona sitä vastoin syö mua aina toisinaan. Mä nostan hattua kaikille opettajille, jotka päivät kaitsee, opettaa, neuvoo, sparraa ja väsymättä kuuntelee mun lapsiani. En mä koskaan ajatellut, että hehän ovat suuren osan päivästään muualla. Mä rauhassa hörpin päiväkahveja ja teen töitäni, pidän palavereja jne. Nyt mä teen ruokaa omasta mielestäni kokoajan, koitan tulkita koulutehtäviä – kyllä, opettajat ovat tavoitettavissa, mutta meillä ainakin Wilmaan vastaaminen joissain tapauksissa on hankalaa, joten siinä sitten turhautuu sekä äiti että se kasiluokkalainen. Eskariope sitä vastoin on watsapilla näppäimillä ja ohjeet on selkeät heti aamusta. Eskarilainen on vaan innoissaan tekemässä tehtäviä, ja hänet voi tuupata jossain kohtaa lattialle askartelemaan rakettia vessapaperirullista. Hän kyllä enemmän on innoissaan ulkoliikuntatunneista, ja voin kertoa ettei hänen taukoamaton kysely auta ollenkaan johdonmukaisten sähköpostien valmistelussa. Mutta edelleen, meillä on kaikki hyvin. Eniten olen tässä kotona ollessa hämmästellyt kuinka montaa asiaa olenkaan pitänyt itsestäänselvyytenä. Ja puhun ihan perusasioista.

Samaan hengenvetoon totean sen, että olen nauttinut suuresti ajastani lasteni kanssa. Se mitä olen oppinut rakastamaan on samoja löysiä vaatteita ja itseään toistavaa rutiinia. Toistaiseksi ei olla revitty toisiamme kappaleiksi. Kunnioitan suuresti kotiäitejä sekä vaikkapa mun mummuni ikäpolvea. Silloin kiitollisuus kumpusi ihan arkisista asioista. Me ollaan nykyään jotenkin hukuttu kaiken hötön alle vaikka joka tuutti kumpuaa mindfullnessia ja kiitollisuusharjoituksia ja kaikkea muutakin niin sanottua itsensä kehittämistä. Nyt perusasioiden äärelle mennään ryminällä. Luonto, perhe, terveys ja läsnäolo. Ihan raakaa peliä. Entäs ne joilla ei ole ketään? Mä surullisin mielin mietin yksinäisiä. Niin montaa asiaa pitää omana perusoikeutenaan. Ihan hullua. Tässä tämä kriisi kyykkää tämän yrittäjäperheen talouden ihan huolella. Olenko huolissani? En ole. Olen aina uskonut siihen, että kaikella on tarkoitus. Vaikka en sitä siinä hetkessä tajuakaan. Mutta näin jälkiviisaana tiedän sen olevan enemmän kuin totta. Pikkuveljeni kuolema vain vahvisti uskoani. Kerron siitä varmasti. <3