Korona ja meidän business?

Tuo kysymys mulle on heitetty toimittajien suusta kymmeniä kertoja kuluvan kriisin aikana. En ole itse halunnut lähteä tätä asiaa julkisuudessa kommentoimaan, koska me kaikki ollaan tässä samassa suossa ja kaikki kyllä tietää miten se on vaikuttanut eri tahoihin. Osalle ihmisistä korona vaikuttaa myös paljon syvemmällä tasolla kuin liiketoiminnan heikentymisen tai työn menetyksen takia. Osa ihmisistä on menettänyt läheisensä, terveytensä tai joutuvat elämään siinä pelossa, että näin voi käydä. Meillä on paljon rakkaita ihmisiä ympärillä joilla on perussairauksia tai vastustuskyky on huono. 

Ymmärrän tosi paljon myös yrittäjiä ja työntekijöitä joille työ tai yritys on yhtä tärkeä kuin perhe. Monille yrittäjille yritys on kuin oma lapsi. Sen kehittämiseen ja kasvattamiseen on uhrattu lähes kaikki elossa vietetty aika. Sen menettämisen pelko voi saada ihmisen pois tolaltaan. 

Tämänkään takia tätä aihetta on kohtuullisen turha lähteä itkemään omastakaan ”kuplasta” käsin. Se vain nyt on niin ja sen kanssa on elettävä. Kysymys kuuluukin, että aionko vain itkeä asiaa vai voinko tehdä jotain. Vanha tyyneysrukous sopii siis myös tähänkin tilanteeseen. ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Minun Jounin pappa kävi sodat läpi. Oli rintamalla käytännössä lähes koko sota-ajan. Ei hän niistä ajoista mielellään puhunut mutta hengissä hän sieltä tuli takaisin. En koskaan myöskään kuullut hänen valittavan sodasta. Se oli tapahtuma mihin kaikki joutuivat ja sille ei vain mahtanut mitään. Oli selviydyttävä. Sodan jälkeen hän joutui sitten perustamaan kaupan jotta perhe sai pöperöä pöytään. Tämä tapahtui vuonna 1950 ja Jounin kauppa sai siitä alkunsa. 

Pappa piti kauppaa vuoteen 1980 asti, jonka jälkeen minun vanhemmat jatkoivat kaupan pyörittämistä. 1990 luvulla oli lama. 2000 luvun alussa toinen kupru. Mie tulin kelkkaan mukaan 2005 ja jouduin sitten sen valuuttakriisin runtelemaksi 2008 luvun aikana.

Vaikka hullulta tuntuu sanoa näin, niin jälkeenpäin mulle tuo 2008 kriisi on ollut yksi tärkeimmistä oppikouluista elämässä. Mulla ahisti siihen aikaan niin paljon kun firma oli menossa alta, tuli avioero ja nämä johti dokaamiseen ja lääkkeisiin. Nuista minun ei tarvi enempää jauhaa, koska se ei ole tämän jutun pointti.

Pointti on se et mulla oli äiti aina tukena ja hän sanoi kokoajan että tästäkin selvitään. Muistan kun lääketokkuran takia olin AA-kerhossa ja siellä kuulin sen edellä mainitun tyyneysrukouksen. Sen sanoma on hyvä. Mie käsitän sen tänäkin päivänä niin, että minun on aivan turha itkeä ympäriltä tulevia tilanteita ja valittaa olosuhteita tai työntää vastuuta naapurille, hallitukselle tai kiinalaisille ku se ei vaikuta mitään. Ainoa mihin pystyn vaikuttamaan on oma toiminta ja miten tässä touhussa uidaan mukana. 

Mie en vähättele tämän pandemian aiheuttamia taloudellisia tai inhimillisiä menetyksiä. Hyväksyn ne. En myöskään ala ruoskimaan itseä tai muita et tässä pitäisi vain itkeä. En. 

Koitan nähdä tästäkin asiasta hyvät puolet. Esimerkiksi meillä firman puolesta olen huomannut, että meiän tiimi on kuin toinen perhe mulle. Meiän jengillä on talvisodan henki päällä ja kaikki koittaa pitää kaupan pystyssä, asiakkaat ruuissa ja itsensä terveinä. 

Tämän lisäksi ollaan lähetty kehittämään uusia palveluja, tuotteita ja toimintatapoja. Kaiken lisäksi hygieniapuolta kehitetään tarkoin, koska se on tullut jäädäkseen. Luultavasti tulevaisuudessa tämän ansiosta mm. influenssan leviämistä voidaan estää. 

Nyt kun hiotaan suunnitelmat kuntoon ja jossain vaiheessa päästään investoimaan niin tästä hommasta tulee entistä kovempi ja parempi. Ollaan entistä vahvempia ja entistä paremmin pystytään palvelemaan asiakkaita. 

Ja sitten jos firma sattuisi menemään nurin niin mie ainaki kokisin, että jos kaikki on tehty ja jokanen kivi on käännetty et selvitään niin enempää en vain pysty tekemään ja silloin se asia on vain niin. Sitten pitää keksiä taas jotain uutta. Mut tilannetta on turha itkeä. Harmittaahan se, vituttaahan se ja kaikki tunneskaalat tulee pintaan mut siihen on turha jäähä paikalleen polkemaan. Ja kyllä! Mullakin on lapsia, vaimo, äiti ja tuttuja joiden puolesta pelkään, mutta edelleen… Se ei auta.

Pappakin sanoisi: ”Tuleen ei jäädä makaamaan!!”