Ei enää paluuta

Mä olen muuttunut ihmisenä. Huomaan sen itsestäni, vaikkei kukaan välttämättä osaa sitä ulkopuolelta nähdä. Jollain tapaa kaikki pelko ja ahdistus on tullut turraksi enkä osaa oikein pukea sanoiksi omaa olotilaani. Kaikki on hyvin, mulla on Luojan kiitos terveet rakkaat ympärillä ja kaikki tuntuvat olevan onnellisia. Hyvä niin.

Mä sisimmässäni kuitenkin olen jotenkin tunnoton. Haluaisin kauheasti analysoida ja miettiä mikä riivaa, mutta tiedän vastauksen kysymättäkin. Olen vaan rikki. Ilmeisesti suruaika on tätä, se on vaan puettu yksinkertaiseen muotoon, nopealla sanalla. Tuntuu välillä, ettei mulla ole mitään tunnetilaa, olen kaikessa tekemisessäni tunnoton, flegmaattinen enkä oikein aina ymmärrä mikä on tämän seikkailun tarkoitus.

Sikäli tämän asian ääneen sanominen tuntuu minusta jotenkin idioottimaiselta, koska omaan korvaanikin kuulostan lähinnä itsesäälissä rypevältä ja kiittämättömältä. Vaikka sitä suinkaan en ole. Olen erittäin kiitollinen ja kaikesta ihan joka päivä kiitän. Kiitän täydestä sydämestäni ja pysähdyn sen tunteen äärelle. Että toisaalta, ehkä mä en olekaan niin kylmä ja tunnoton kuin miltä musta välillä tuntuu.

Mutta elämä on muuttunut. Se on muuttunut jo pakosta tämän pandemian kourissa. Ja jollain lailla mä itsekkäistä syistä kiitän siitäkin. Kiitän siitä, että olen luvan kanssa saanut eristäytyä. Ei ole tarvinnut ottaa surunvalitteluja vastaan, ei selittää punaisia silmiä tai ilotonta naamaa. 

Sitä ei tavallaan pysty edes sanoiksi pukemaan. Sitä omaa suruaan siis. Mutta sen huomaan, että elämässä mulle merkitsee eri asiat nykyään. Toleranssi ihmisten perseilyyn tai epäkunnioittavaan käytökseen, joka kohdistuu minuun tai läheisiini, on laskenut olemattomaan. En ole vaan joku ”influensseri” joka on valmis antamaan elämänsä muiden arvosteltavaksi. Jos haluat arvostella jakamaani sisältöä vain siksi että oma elämäsi tuntuisi jotenkin merkitykselliseltä ja paremmalta, et ole oikea henkilö minua seuraamaan. Tässäkin asiassa korostuu laatu eikä määrä. Ja ilmeisesti blokkaaminen on auttanut, koska nykyään juuri mitään asiatonta ei somesta mulle tule enää. Olen myös onnekkaassa asemassa, että seuraajajoukkoni koostuu selkeästi itsevarmoista ja vahvoista ihmisistä joille tärkeää on kannustaa tämmöstä tuntematonta kuin latistaa. Siksi tavallaan on helppo puhua näistäkin asioista. Aina vaan ei mene hyvin. Mä toivon, että jossain kohden tulee hetki jolloin voin rauhassa mennä puhelimen kamerarullan läpi ilman hillitöntä itkua ja ikävää. Kuulostakoon hullulta, mutta en tavallaan tunne enää itseäni. Mun pikkuveli kun kuoli, minussa kuoli jotain sellaista mille ei löydy sanoja. Mun koko identiteetti rakentui jotenkin kehitysvammaisen siskona olemisen ympärille. Mikään ei hetkauttanut, koska mulla oli hänet. Ja on mulla edelleen, sen tiedostan vahvasti. Mutta suru on ottanut otteeseensa, sille on annettava vissiin aikaa. Se ainakin tuntuu ottavan sen vaikka väkisin, paikasta ja ajasta riippumatta.