ADHD ja sen vaikutus minun avioliittooni

Sanotaan aina, että kaikella on tarkoituksensa. Mä satun vakaasti uskomaan siihen, vaikkakaan en missään nimessä sitä fiilistä niinä hirveimpinä hetkinä välttämättä koekaan. Otetaan tämä minun blogitauko esimerkkinä nyt kun tässä virittelen itseäni takaisin bloggaajan moodiin. Mulla on takana parisuhteen yksi rankimmista jaksoista, ja olen tällä hetkellä kiitollinen blogini tauosta, sillä tämä kanava olisi toiminut minun pahan oloni kanavana ja sitä myötä ei olisi antanut minulle mahdollisuutta kokea, tuntea ja päästä yli asioista. Edelleen mä aion olla suora ja sensuroimaton, mutta kyllä jokainen tietää miltä siinä hetkessä tuntuu, kun ikäviä asioita tapahtuu. Silloin on lähes mahdoton nähdä toisen osapuolen kantaa mihinkään asiaan vaan helposti pitää vain omasta loukkaantumisen tunteesta kiinni.

Tämä ADHD keissi on ollut melkoisen kova ”vuoristorata”, eikä millään muotoa hyvällä pelkästään. Mä olen tosi kiitollinen ihmisille, minulle täysin tuntemattomille, jotka ovat ottaneet yhteyttä ja kertoneet omista tilanteistaan puolisoiden, lastensa tai läheistensä tilanteista. Olen huomannut, että meitä läheisiä on hurja määrä, mutta monesti olemme unohtunut ”lajike”, kun keskittyminen menee siihen oirehtijan huolehtimiseen ja auttamiseen.

Yksi nainen kysyi minulta, että ”muuttuiko Sampon mielialat paljon ja kuinka mä jaksoin/jaksan sitä?” Se pysäytti ja sai mulle aikaan hirveän itkukohtauksen. Ihan siksi, että en ollut ajatellut sitä oman jaksamisen kautta, vaan ainoastaan sen kautta kuinka saan lievitettyä hänen raivonpuuskiaan ja pehmittää ”iskuja” lapsille tai työntekijöille. Ja ei, ei ole kyse mistään fyysisestä väkivallasta, vaan puhtaasti raivonpuuskista mitkä laukesi, milloin mistäkin syystä. Pahimmassa tapauksessa hyvinkin pieni vastoinkäyminen aiheutti tuolien potkimista tai kännykän lentämisen. Aina piti mennä hänen mielialojen mukaan ja jossain kohtaa munan kuorilla kävelystä tuli rutiini ja haave takin heittämisestä naulaan vaan kasvoi.

No sitten tälle naiselle vastatessani olin jo kerinnyt pureskella omia fiiliksiä ja pääsin itkusta yli. Olihan meillä tilanne, että liki puoli vuotta on kulunut ADHD diagnoosin saamisesta. ”Miten mä aina jaksoin sitä?” Hyvä kysymys. Mä en rehellisesti sanottuna aina jaksanutkaan ja olin todella onnellinen kahden kodin tilanteesta. Mä rakastan miestäni valtavasti ja ADHD ei tehnyt hänestä millään muotoa pahaa ihmistä. Olen aina tiennyt meidän perheen olevan hänelle ykkönen. En rakastavampaa miestä tai luotettavampaa perheen päätä ole eläissäni tavannut ja hän on mun sielunkumppani. Meillä on valtavan vahva henkinen yhteys ja osittain koen sen myös pelastaneen meidän avioliiton monelta. Kun osaat ”lukea” toisen tunnetilat, niin opit pikkuhiljaa pysymään kauempana huonona hetkenä ja vastaavasti saat siimaa omille kiukutteluille, mikäli on hyvä vaihe menossa.

Mä opin jo näiden vuosien aikana milloin huono jakso alkaa olla käsillä. Siksi sanoinkin viime vuoden syksyllä, että tämän lääkityksen aloittaminen on tuonut uuden jakson tähän avioliittoon. Kun olet oppinut elämään puolison kanssa, joka on kahta erilaista persoonaa yhdessä ihmisessä, niin yhtäkkinen muutos tasaiseen ”joo joo” mieheen oli myös kriisi. Se aiheutti tämän hektisen elämän pyörteessä sen, että me hukattiin se meidän vahva yhteys. Miten se sitten palautui, se onkin jo toisen pitkän postauksen aihe.